Lapsuudenkotini on myytävänä, mutta se ei ole enää se sama kuin silloin,
kun sieppasin isän suuret kalossit kolmivuotisiin jalkoihini
ja istuin portaille valokuvausta varten. Silloin oli suvi.
Tänäänkin on kesä, mutta poissa ovat pihan pensaat ja omenapuut.
Leikkimökkini rapistuu tien poskessa.
Pionien ja leimukukkien paikalla on mökkiin rakennettu saunasiipi.
Vanhan kellarin ovella tulee tuoksu ja tuulahdus lapsuudesta
ja muisto siitä suppusuiseta peltisestä maitokannusta,
jossa maidon pintaan nousi keltainen kerma.
Olisi ilmeisesti toivonut jotakin enemmän, mutta osasi olla osaansa tyytyväinen,
ja isä totesi joskus, että kyllä meillä on hyvät pojat!
Silloin toivoin, että olisin ollut yksi pojista, vaikka tiesin, että olin isälle tärkeä: ”Kas, sitä likkaa ny!
Karhea, iso työn kovettana koura silitti lapsen päätä: ”No mitäs Piiku?”.
Haikeus ja ikävä; – Lapsuus – nuoruus –
Elämä oli niukkaa, mutta leipää oli ja maitoa ja perunoita, vaatteet paikattiin ja parsittiin, mutta puhdasta piti olla ja järjestys.
Turvallisuus, rehellisyys ja toisen ihmisen kunnioitus, oikeudentunto ja rauhallinen viisaus kiperissä tilanteissa.
”Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole,eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne. ” PS 103 15.
”Isä rakentaa äitille niin kaumiin talon” oli 3-vuotias veljeni sanonut joskus v.1936.
Nyt tuon ”kaumis talo” jatkaa eläänsä, mutta rakentajat ovat jo poissa ja sen siipien suojissa kasvaneet lentäneet kuka minnekin!
Kunpa olisin osannut välittää omille lapsilleni ja lasteni lapsille näitä elämän perusarvoja, joita sain perintönä omilta vanhemmiltani
kun mietin mennyttä ja ajattelen tulevaa,
tekisi mieleni oikein huutaa kaikille omille rakkailleni (ja itsellenikin):
”MINÄ JA MULLE ENSIN”, RAHA, HIMO, PETOS, VALEHTELU, ”MITÄ VÄLIÄ”, ”EVVK”, ”EI KUULU SULLE ”, PERHEKÄSITYKSEN VÄÄRISTYMINEN, HUOLIMATON KIELENKÄYTTÖ YMS.
Sillä meillä on vihollinen, joka haluaa tuhota meidän ajatusmaailmamme ja itsetuntomme
ja tiedon oikeasta ja väärästä, jotta voisi vieä meidät mukanaan kadotukseen.
Me joudumme elämään oman itsemme kanssa loppuelämämme, ja eräänä päivänä vastaamaan teoistamme ja puheistamme. Jokainen kivi, jonka olemme heittäneet, joudumme itse keräämään ja jokainen ajattelmaton teko ja puhe tulee jossakin elämänvaiheessa vastaamme.
MUTTA myös se on väärin, että ei kunnioita itseään ja omaa elämäänsä!
OHO: TÄSTÄ TULI SUVISAARNA:
– ”MEILLÄ ON VASTUU SIITÄ, MITEN ELÄMÄMME ELÄMME, JA MEILLÄ ON VASTUU MYÖS NIIDEN HYVINVOINNISTA JOITA OLEMME SAANEET MATKAKUMPPANEIKSEMME TÄMÄN ELÄMÄN MATKALLE.”
PS 103: 17-18.
Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille,
jotka häntä pelkäävät, ja hänen vanhurskautensa lasten lapsille,
niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja muistavat hänen käskynsä ja noudattavat niitä.